Minulle blogit ovat olleet myös kirjoittajan
sormiharjoittelua ja leikkikenttiä. Blogeissa olen voinut heittää vapaalle,
kirjoittaa pilkkua viilaamatta ja sokka irti.
Visu ja vimpaimet koristelevat sisältökakun
Olen paasannut blogien ja muun somen ilosanomaa Helsingin suomenkielisessä työväenopistossa vuodesta 2008 lähtien.
Kurssien pääpaino on välineen mahdollisuuksien ymmärtämisessä ja
sisällöntuottamisen arkipäiväistämisessä: blogi itsessään on vain kehikko,
henkiin se herää pitkäjänteisellä työllä. Kokemukseni isojen tekstimassojen
työstämisestä ja pakottautuminen kirjoittamaan ammattimaisesti, inspiraatioita
odottamatta, on varmasti poikinut joukon neuvoja myös kurssilaisten käyttöön.
Mikäli blogiaan aikoo tavoitteellisesti ylläpitää, kirjoitettava on silloinkin
kun ei oikein olisi mitään sanottavaa.
Lempisanani kursseilla taitaa olla
omaäänisyys. Ääni ratkaisee saako jatkaa esiintymistä ja jatkaako lukija
lukemista. Asia ja aihe toki myös, mutta jos lukija ei pysty erottamaan blogin
kirjoittajan omaa ääntä, suhteesta ei tule kovin pitkäikäistä ja sitoutunutta;
mikä tahansa samaa asiaa sisältävä blogi voi hypätä tilalle.
Omaäänisyys ei synny kikkailemalla, sen
saavuttaa parhaiten kun lukija haistaa ja maistaa blogikirjoittajan intohimon
ja palon omaan aiheeseensa. Lukijan pitää saada vielä tunne siitä, että
kirjoittaja laittaa itseään likoon, asettuu alttiiksi - kaikkea silti
paljastamatta.
Omaäänisyyden lisäksi blogin on myös
ulkoisesti istuttava kirjoittajan persoonaan ja haluttuun mielikuvaan siitä
millainen blogi on kyseessä. Verkkolukija on raaka, hän päättää noin kahdessa
sekunnissa jääkö sivulle vai huiteleeko muualle. Silmille on oltava
kiinnittimiä ja mielelle koukkuja. Blogin peruselementit, yleensä
sivupalkkeihin sijoitetut metatiedot, antavat yhdellä nopealla
sivuvierityksellä arvokasta tietoa blogista ja sen kirjoittajasta.
Pakollisissakin kuvioissakin voi olla luova.
Muinaisessa puutarhablogissani blogin arkisto oli komposti ja tuoreimmat
merkinnät vastakylvettyjä.
Mitähän sille kuuluu?
Blogi ei valmistu koskaan. Parhaimmillaan se
kulkee mukana elämässä ja kehittyy kuten kirjoittajansakin. Lukijalle
blogikirjoittajasta voi tulla yhtäläinen tuttu kuin lempisarjan päähenkilöstä.
Blogien kuvallisuus - erityisesti muoti- ja lifestyleblogirintamalla - tekee
blogikirjoittajista myös kaduilla tunnistettavia. Vaikka blogien visuaalisen
ilmeen trendikkyys ja käytettävyys nykyään korostuvat, lukijan sitouttaminen ei
ole kiinni uusimmista sivupalkkikilkkeistä tai oman pärstän esilletuonnista: side
syntyy jatkumosta. Mennessäni The Sartorialist -blogiin tiedän näkeväni
Euroopan kaduilla kuvattuja tyylikkäitä pukeutujia ja klikatessani itseni
Arkitehtiin, tiedän kuulevani keskiäkäisen suomalaisitalialaisen sarkastista
kannanottamista.
Tarpeeseen luodut
Jo kirjoittamisen oppiaineen
proseminaarityössä vuonna 2006 pohdin blogeja (Bloggaan, siis olen!
Blogikirjoittamisen vaikutus identiteettiin) ja ennakoin, että blogeista tulee
lähes yhtä yleisiä kuin kännyköistä. Kursseilla blogien yleistyminen näkyy
hyvin. Harva enää ilmoittaa vain "tykkäävänsä kirjoittaa",
suurimmalla osalla blogiin on jokin selkeä tarve: se on alusta muistoille ja
kokemuksille, yhteydenpitoväline muihin, tiedotuskanava asiakkaille.
Olipa blogi yksityinen tai ammatillisen
profiilin nostamiseen luotu, se saa näkyvyyttä
vain pitämällä mölyä itsestään. Blogin perusosoitetta ja yksittäisten
merkintöjen pysyviä linkkejä pitää jakaa ja pitää esillä omassa
sähköpostiallekirjoituksessaan, omissa someprofiileissaan ja kommentoidessaan
muiden blogeissa. Aktiivisuus muissa blogeissa ja jälkien jättäminen ympäri
verkkoa tuo liikennettä omaankin blogiin.
Lainaan jotain fiksua ihmistä.
.jpg "Kultainen noutaja") |
| koira tuijottaaa. |
